Anteeksi...

Joudun vähän rajoittelemaan mitä kirjoitan, ja harkitsemaan enemmän, ja ehkä vähän "sensuroimaankin". Miksi? -Koska serkkuni sattui löytämään sivuston  ja en välttämättä halua hänen tietävän ihan kaikkea... Haluan "suojella" häntä tältä ns roskalta..
Ja tämä vähän harmittaa minua, koska olen pitänyt blogiani sellaisena "turvapaikkana", johon voin purkaa mitä vain, tarvitsematta miettiä haukutaanko minut lyttyyn vai ei, ja voin aina olla varma, että kommentit ovat ihania ja auttavat minua.. Niistä saan aina voimaa, niinkuin kaikesta tästä tunteiden purkamisesta...

Mutta niin jos tämän päiväiseen varsinaiseen kirjoitukseen...
Tänään tulin koulusta kotiin, ja sain viestin että tänään en pääsisikään ratsastamaan. Ensin suutuin viestin lähettäjälle niin kovasti, että olisi tehnyt mieli huutaa ja paiskoa kaikki kamat senille... Sitten suutuin itselleni vielä pahemmin, ja oikeasti rupesinkin kiljumaan ja raivoamaan itselleni.. Mutta sitten tuli se kaikista kamalin kohta.. Tulin vain ihan järjettömän surulliseksi ja itkin ja kiljuin ja pyörin lattialla. Kun se rupesi menemään ohi, niin menin vain pesuhuoneen lattialle, nurkkaan istumaan ja nyyhkytin siinä varmaan tunnin. Se oli juuri se hirvittävä tunne, jota olen nyt lähiainoina kokemaan useammin...

Samankaltaisia tuntemuksia olen saanut esim eilenkin. Mutta silloin vaan rupesin tiuskimaan ja raivoamaan äidilleni... Vaikka yritin pitää kaiken sisälläni... Sitten se suru kohtaus.. Se oli jo järjetöntä. Illalla menin suihkuun sen raivokohtauksen aikana, ja suihkussa vaan rupesin itkemään ilman syytä. Istuin ja makasin suihkun lattialla silmät kiinni, kyyneleet poskilla varmaan puolituntia.

Ja näitä vaan tuntuu tulevan useammin ja useammin... Onneksi huomenna on se sairaala reissu.. Toivottavasti ne siellä osaa kertoa jotain enemmän...

Niin ja kiitän kaikkia ihanista ja rohkaisevista kommenteistanne!! Ja kiitos uskollisille lukijoilleni, joita on jo kertynyt 9kpl... Toivottavasti saisin vähän lisääkin :))