En enää tiiä yhtään mitä tehdä.
Olo on niin hirvittävä ja ahdistunut koko ajan, vaikka saan koko ajan enemmän apua..
Tänään päivällä juttelin vanhempieni kanssa tietyistä asioista ja se sai mun olon vielä huonommaksi..
Ja psykologin kanssa juttelu vaan tuntuu pahentavan asioita!
Nykyään oon vaan niin hirvittävän vihainen koko ajan, ja kerran jopa menetin malttini opettajan seurassa ja tiuskin ja vähän äksyilin hänelle. Eikä asiaa auttanut yhtään se, että hän mollasi minut totaalisesti lyttyyn ja huusi minulle.. Sanoi myös että minulla on asenne ongelma, johon minun tulisi kiinnittää huomiota..
Ja siinä hetkessä kun mun päässä 'kilahti' niin kun niitä 'tappo kohtauksien' kuvia alko ryöppyämään mun silmiin ja päähän, niin mä oikeasti halusin tappaa sen ihmisen.
Toki sen jälkeen kadun ajatuksia. Mutta silti se kalvaa mua...
Sen jälkeisen tunnin ajan mietin monenlaisia tapoja tehdä kyseisestä ihmisestä loppu, ja miten mä voisin kiduttaa häntä tai tehdä hänen olonsa ylettömän syylliseksi..
Mikä mua vaivaa?
Tuntuu että jos en ite haluu tappaa itteeni, niin tää kaikki muu tekee musta lopun!
Luin äsken kerralla sun blogisi läpi ja jälleen kerran joku ilmoittautuu sinulle ja kertoo tuntevansa lähes aina samoin, kärsiköömme yhdessä. Kaikkea hyvää sinulle<3
VastaaPoistaLueskelin ihan huvin vuoksi muutamia sun postauksia ja pakko myöntää että tunnistin niistä itteni ja omat tunteeni sillon kun olin suunnilleen sun ikänen (eli noin viitisen vuotta sitten)... Oon käyny saman läpi, oon ollu masennuksen takia nuorisopsykiatrisella osastolla, oon yrittäny tappaa itteni, oon viillelly, oon syöny lähemmäs kymmentä erilaista lääkettä (tälläkin hetkellä kahta), välillä viiltelen edelleen (ylpeenä voin sanoo että oon päässy tavasta melkein eroon, vaikka rakastin sitä yli kaiken)...
VastaaPoistaNyt lähemmäs parikymppisenä oon edelleen masentunu, mua ahdistaa ja on päiviä ku en yksinkertasesti jaksa nousta sängystä. Oon kuitenkin alkanu tällee vanhempana tajuta erilaisia syy-yhteyksiä tähä oloo ja oon kehittäny omat keinoni, miten pystyn hallitsemaan ahistusta edes vähän. Yritä vaan sinnitellä tuon pahimman vaiheen yli (ja nyt ajattelet että vitut se kannata kuitenkaa, mut oikeesti). En nyt sano että toi sun olo helpottaa, koska ei se oo paljoa mullakaan helpottanu, mut se muuttuu kyllä ajan kanssa... masennuksen kanssa on mahollista oppia pärjäämään ees jotenkin, koska se on sairaus siinä missä esim. syöpäkii.
Yritähä jaksella, nii mäki teen (: